lauantai 11. huhtikuuta 2015

Häntä poikki



Aika dramaattisia käänteitä on koettu viime viikkoina, sillä meikäläinen on menettänyt noin puolet hännästään. Nyt kun asiaa katselee taaksepäin, voi siinä nähdä jotain huvittavaakin, mutta tapahtumahetkellä ei ketään kyllä naurattanut. 

Rankka episodi käynnistyi siitä, kun tulimme isännän ja kauppakassien kanssa ulos hissistä, ja porrastasanteella odottikin täytenä yllätyksenä naapurin kissa. Kaikkien refleksit taisivat käydä vähän hitaalla ja sen seurauksena häntäni jäi hissin oven väliin. Kiljaisin niin kovaa tuskasta, että jalkaleikkauksesta toipuva emäntänikin ampaisi sohvalta jaloilleen. Häntäni suihkutti verta kaaressa niin rappuun kuin meidän eteiseen. Emäntä tyrkki minut kylmään suihkuun ja isäntä etsi sidetarpeita. Saivat lopulta hännän pakettiin ja minä kävin levolle.

Ensimmäisen kymmenen päivän aikana toivuin hyvää vauhtia, mutta sitten äkättiin, että hännänpäästä olikin nikamia murtunut. Eihän siinä muu auttanut kuin lähteä lääkärin pakeille. Suunnistimme ensimmäisen vapaan ajan saatuamme Viikin eläinsairaalaan, koska siellä on mageimmat laitteet. Antibiootteja ja kipulääkkeitä kainalossa sekä leikkausajankohta sovittuna palattiin takaisin. 

Päivät ennen leikkausta olivat vähän tuskaisia ja lymysinkin enimmäkseen keittiön pöydän alla. Leikkaus sujui kuitenkin hyvin ja häntää säästettiin amputoinnista huolimatta kohtuullisesti. Eivätpä ne ensimmäiset päivät leikkauksen jälkeenkään olleet herkkua, sillä minun oli pidettävä sitä helvetillistä kauluria päässäni. Kipu läpäisi kropan joka kerta, kun häntä vähänkin hipaisi mitä tahansa. 

Nyt on tikit poistettu ja loppukontrollissa käyty. Lääkärin mukaan amputointi onnistui hyvin, ja kyllä tässä pikkuhiljaa tunnen itsekin oloni aika normaaliksi. Sen vaan sanon kaikille, että pitäkää hyvää huolta hännästänne!

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Emoa moikkaamassa



 
    Kuvassa vasemmalla meikäläinen, 12,5 v, 
    oikealla Solana, 17,5 v.

Siitä on reilut kymmenen vuotta, kun viimeksi näin biologisen äitini eli emoni Solanan. Itse asiassa luulin, ettei henki hänessä enää pihise, mutta väärässä olin. Kun isäntä ja emäntä saivat kuulla, että Solana, 17,5 v, on vielä voimissaan, innostui meidän lauma lähtemään tervehdyskäynnille hänen luokseen.

Viime viikonloppuna sitten suuntasimme lumimyrskyn riehuessa kohti Leppävirtaa ja siellä kasvattajani Sirpan (Ay Picaro-kennelin omistaja) upeaa hirsimökkiä. Kun lähes viiden tunnin ajomatkan jälkeen pääsimme perille, ei tuntunut yhtään hullummalta päästä harppomaan puuterinkevyeeseen lumeen, keskelle puhdasta luontoa. 

Mökillä oli ihan villi tunnelma, sillä Sirpan omien veskarinarttujen lisäksi siellä oli vierailulla myös urospentu Jaska. Solana tuli sitten isäntänsä ja emäntänsä kanssa tervehtimään meitä myöhemmin. En tiedä oikein miten kuvailisin tuota kohtaamista. Solana näytti niin pieneltä ja hauraalta meikäläisen rinnalla, mutta pippurisuutta ei häneltä kyllä puuttunut. Itse asiassa en päässyt häntä juuri metriä lähemmäs, sillä muori aloitti armottoman räksytyksen, jos tulin liki. Enpä muuta voinut kuin tuntea suurta kunnioitusta häntä kohtaan.


   Meikäläinen luikkii karkuun emonsa räksytystä.

Seuraavana päivänä, käytämme ensin metsälenkillä Sirpan, narttujen ja Jaskan (se oli loppujen lopuksi ihan siedettävä pikkuheppu) menimme vielä moikkaamaan Solana-muoria. Hänen vastaanottonsa ei ollut yhtään sen lämpimämpi kuin edellisenäkään päivänä. Jotenkin onnistuin livahtamaan ohi kaikkien katseiden keittiöön, missä sijaitsi muorini ruokakuppi. Hotkaisin sen sisältämän herkullisen naksu-nakki-sekoituksen vähän niinkuin hetken mielijohteesta ja kipaisin emoni räksytyksen saattelemana takaisin ulos.

Paluumatkalla olin kaikesta kokemastani niin uupunut, että koisailin auton takapenkillä koko loppumatkan kotiin.


torstai 2. lokakuuta 2014

Hanhipaimenen syyslaulu

                   

Kuten useimmat tietävät, uurastin lähes koko alkukesän Pattisten pellolla paimentaen pois kaikki pellonvaltausta yrittäneet valkoposkihanhet. Bjursissa viettämäni lomaviikon aikana hanhet olivat vallanneet pellon uudelleen ja urakka alkoi alusta. Nyt hanhet ovat lähteneet kesälaitumille ja meikäläisellä on vähän toimeton olo. Ei tässä voi kuin sjungailla, että:
"Lehti puusta variseepi, 
päivä yötä pakenee
Lintu pieni syksyn tieltä 
kesämaille rientelee
Minä pieni hanhipaimenpoika
lentohon en pääsekään
Tänne, tänne jäädä täytyy
syksyhyn ja pimeään"

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Bjursvikin hiekat

Ke

Tämän viikon tsimmailen Bjursvikin hiekkarannalla Inkoossa. Meitä on täällä vähän isompikin gombo, suomalaisia ja ranskalaisia, isossa valkoisessa talossa. Noiden ihmistyyppien lisäksi täällä on yksi vähän varttuneempi kilpikonna, jonka nimi on Kalle. Kun Kalle on vapaana, tehtäviini kuuluu katsoa vähän sen perään. Teen tätä kevyttä kesäduunia ihan ruokapalkalla. 
Lämpöttila on tällä viikolla ollut keskimäärin +28C joka päivä. Tsimmailu ja kylmä suihku heti sen päälle ovat pitäneet meikäläisen virkeänä helteestä huolimatta.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Järviuintikausi alkoi



Tsiigailin emännän olan yli aamun lehteä, jossa kerrottiin, että ennätysmäiset sinilevälautat ovat vallanneet meren. Suomenlahti on huonossa hapessa. Sen länsiosissa ja Itämeren pääaltaan koillisosassa merenpohjan happitilanne on koiran hännänalusesta. Siinä samassa jutussa kerrottiin myös, että koira voi saada tappavan määrän levämyrkkyä jopa vain nuolemalla turkkiaan uinnin jälkeen. Siirryinkin eilen uimaan sisävesissä: kävimme suosikkimestassani Velskolan Pitkäjärvellä, mistä oheinen kuva.
Sisävesissä on muuten havaittu sinilevää ajankohtaan nähden aiempaa vähemmän, kertoo samainen lehti (HS / Kotimaa 22.7.2014)

torstai 17. heinäkuuta 2014

Tervasaaren koirabiitsillä


Olin tänään Tervasaaren koirabiitsillä yhdessä vähän niin kuin serkkugimmojen, portugalinvesikoirien Iidan ja Nellan kanssa. Nähtiin ne Kauppatorilla, mistä sitten dallailtiin kimpassa Tervasaareen. 
Sää oli magee, ja olisin ollut ihan valmis tsimmailemaan ellei rannalla olisikin ollut mun lisäkseni 4 narttua (Iida ja Nella mukaan lukien). 
Mä iskin heti silmäni niistä rajuimpaan, sellaiseen bullterrierin ja dreeverin sekoitukselta näyttäävään vahvaan muijaan, joka näytti olevan biitsin kuningatar. Yritin sitä väsymättä, mutta se pani kiusoitellen hanttiin. Emäntä pisti mut ohjaksiin, mikä sai meikäläisen nyyhkimään tuskasta. Vielä surkeammaksi oloni muuttui, kun se narttu vietiin aidan toiselle puolelle. Mutta oli meillä hetkemme...


maanantai 14. heinäkuuta 2014

Hellepuuhia



Tulihan se kesä! Meikä on viime päivien aikana päässyt todellakin uimaan. Nyt puhuvat että olisi sinilevää, mutta eilisiltana sitä ei vielä näkynyt. Ei ainakaan meikäläisen Private Dog Swimming Clubilla Toppelundin rannassa (kutsun sitä tuolla nimellä, koska se on aika lähellä Haukilahden koirien uimarantaa, mutta siellä uin vain minä yleensä).