Voihan vinkulelu tätä lumentuloa! Aamulenkillä maha laahaa lumikinoksissa, kun lenkkireitit ovat ummessa. Ihan perinteisiä lenkkejä ei ole tehtykään, vaan taivallettu enemmän auratuilla alueilla. Tapaan tehdä tarpeeni kinosten päälle, korkeimmille kohdille. Siinä on isäntäväelle vähän puuhaa, kun kapuavat niitä poimimaan. Yhtenä iltana viime viikolla meillä emännän kanssa oli hieno kohtaaminen: Olimme juuri tulossa Matinkylän suunnalta Haukilahden vesitornille johtavan tien risteykseen, kun eteemme ilmestyi metsästä kettu. Sellainen oikein kaunis, suuri, mutta siro yksilö. Se loi katseensa meihin hetkeksi, mutta vain hyvin pieneksi hetkeksi, sillä meikäläinen tajusi heti, mistä on kyse. Kampesin vahvat takajalkani voimalla lumihankeen ja syöksyin riistaa kohti. Se puolestaan ampaisi sulavasti ja erittäin nopeasti takaisin metsään päin. Emännän vahva ote piti minut paikoillani, muutoin olisin kyllä saanut tuon otuksen kiinni. Kuin kiusallaan kettu jäi vielä hankipenkalta tuijottelemaan jälkeemme. Olisikohan sillä pesä jossakin vesitornin kulmilla?
