Mökkielämää

Velaatta-järven rannalla.

Meidän laumalla on ollut sellainen kesä, että pääsimme mökkeilemään vasta syyskuussa. Heti syyskuun alussa vierailimme Heidin, Markuksen ja Kisun mökillä Liesjärvellä. Sillä järvellä meikäläinen on käynyt aikaisemminkin, mutta nyt oltiin järven toisella laidalla. Liesjärvi on ihan huippujärvi, diggailen sen rauhallista loisketta ja metsien jännää tunnelmaa. Tuolloin syyskuun alussa oli vielä sen verran lämmintä, että innostuin uimaankin (kun vain keppiä ensin heitettiin). Heidi oli hyvä pudottelemaan safkapaloja noin niin kuin ohimennen, mikä kyllä lisäsi viihtyvyyttäni. Maisemissa oli myös yksi ylimääräinen jännitysmomentti:  ylämökissä käyskentelevä Kisu. Mielestäni me tulimme ihan siedettävästi juttuun. Annoimme toisillemme sopivasti tilaa, vaikka tuijotinkin sitä herkeämättä.

Syyskuun puolessa välissä lähdettiin oman lauman kanssa mukavasti varusteltuun rantamökkiin Terälahdelle Teiskoon. Mökki sijaitsi Velaatta-järven rannalla, sillä tavalla kivasti ylärinteessä, että jouduin välttämättä jumppaamaan reisilihaksiani, kun kapusin rannasta ylös. Sen heinäkuisen eturistisideongelmani takia liikuin alkuun vähän varovasti, mutta muutaman päivän kuluttua huomasin lihasteni vertyvän ja jaksoin juosta lähimetsien sammalmättäilläkin ilman ylimääräistä jännitystä. Hyvää jumppaa siis kuusi päivää putkeen. Iltaisin oli sitten levon vuoro ja mikäs meikäläisen oli kölliessä takkatulen loimussa, lämpimillä vällyillä.

Terälahden mökissä, vakkaripaikallani.

Pientä kremppaa

Sorvalammella uimavahtina. Polvivamman vuoksi en päässyt itse uimaan.

Tähän astinen elämäni on sujunut aika kivuttomasti (ellei nyt oteta huomioon sitä parin vuoden takaista häntäni jäämistä hissin väliin). Kolmisen viikkoa sitten huomasin kuitenkin vasemmassa koivessani jotain outoa. Luulen vähän, että tuo koipi on ollut jo pidempään jonkin verran heikompi kuin oikea, mutta nyt se alkoi aristaa sen verran, että onnahtelin muutaman kerran lenkin aikana. Seuraavana päivänä, tiistaina, oli samantapaista ajoittaista arkuutta ja onnahtelua sekä aamu- että iltalenkillä, mutta ne menivät kuitenkin ohi, kun levähdin hetkeksi. Keskiviikkona sitten pamahti. Jalkani kramppasi yhtäkkiä lenkin loppusuoralla kuin Usain Boltin koipi MM-kisojen 400 metrin viestin ankkuriosuudella (hänelläkin muuten vasen koipi, panin merkille). Ulvoin kivusta ja raahauduin kolmella jalalla kohti kotipihaa. Kuulin emännän tilaavan välittömästi ajan eläinlääkärille.

Eläinlääkärillä käynti ei ollutkaan yhtä mukavaa kuin aikaisemmin. Sain kyllä heti opiaattipiikin (toivottavasti Usainkin sai), mutta siitä huolimatta lääkärin kopelointi teki pahaa. Emännän tiukassa puristuksessa (isäntähän oli siellä Lapissa kalastamassa) minusta otettiin useampikin röntgenkuva. Pistin koipieni venyttämisessä hanttiin, minkä kykenin. Röntgenkuvista ja lääkärin tunnusteluista tehtiin se johtopäätös, että vasemman takajalan polven ristiside oli revähtänyt joko kokonaan tai osittain. No, aika riehakasta elämäähän olen tänä kesänä viettänyt ja tehnyt pitkiä lenkkejäkin, mutta mitään yksittäistä traumaa ei minulle kuitenkaan ollut sattunut. Lekuri kertoi, että jos ristiside on kokonaan poikki, ei minun ikäistäni koiraa välttämättä kannata enää leikata, vaikka leikkaus onkin ristisidevammoihin paras hoitokeino. Hän antoi kuitenkin toivoa sen suhteen, että ristiside olisi vain osittain katkennut, ja jos näin olisi, minulla olisi täydet mahdollisuudet toipua.

Hoidoksi määrättiin lepo eli minimilenkit sekä tulehduskipulääkkeet aamuin ja illoin. Ensimmäinen viikko oli aika tuskallinen, sillä kipuilua oli ainakin hetken ajan joka päivä. Niinä hetkinä kun jalka tuntui hyvältä, en kuitenkaan saanut lenkkeillä tarpeeksi, vaikka kovasti teki mieli. Toisella viikolla aloin voida paremmin (kun isäntäkin palasi Lapin reissulta). Kipuilu alkoi rajoittua vain aamulenkkeihin, ja silloinkin vain muutamiksi tuokioiksi. Hoito alkoi selvästi tehota. Viime viikko meni hyvin. Kun torstaina menin jälkitarkastukseen, ei vasemman jalan askelluksessa ollut enää mitään eroa oikeaan nähden. Lääkäri tutki polven ja kertoi, ettei siinä ollut enää havaittavaa turvotusta. Nyt mennään sitten päivä kerrallaan ja toivotaan, että jalkani kunto vain paranee. Tulehduskipulääkitys (Canicaral) jatkuu vielä kymmenen päivän ajan ja lenkkeilykin pitää ottaa hillitysti. Pikkuhiljaa saadaan kuitenkin lenkkejäkin pidentää eikä niiden tarvitse rajoittua enää lähipuistoon. Minulla ei kuitenkaan ole mitään valittamista lähipuiston suhteen. Jotta en olisi täysin tylsistynyt, aloin tutkiskella puiston runsaan pensaiston alusia. Sieltähän löytyi kokonainen uusi maailma! Olen hullaantunut sen hajuihin, ja loppujen lopuksi saan näillä lyhyillä kierroksilla kulutettua ihan yhtä paljon aikaa kuin pidemmillä lenkeillä.

Pusikkoryynäystä Pattisten pellolla.

Kesänviettoa 2017

Vaikka blogissanin on ollut hiljaista, on alkukesä ollut ihan yhtä vauhdikas kuin kaikki aikaisemmatkin kesät: pitkiä lenkkejä lähirannoilla, uintia viileissä vesissä (kiitos tavallista kylmemmän alkukesän), rantaterasseilla istuskelua (lempipuuhaani, sillä pidän suuresti muiden olentojen tarkkailusta) ja tietysti ruohikkokylpyjä (ks. kuva yllä).

Yksi asia tosin erottaa tämän kesän kaikista edellisistä. Se on perinteinen miesväen Lapin reissu Vätsäriin. Tällä kertaa en lähtenyt sille mukaan, sillä isäntäväki katsoi, että nilkkani ovat sen verran löystyneet, että vaeltelu kivikkoisessa erämaassa ei välttämättä ole turvallista. Otan siis rennosti emännän kanssa täällä etelässä. Seikkailemme Espoon edustan lähisaarilla ja eilen teimme junamatkan Turkuun. Siellä asustelee mummuni Liisa, joka on taitava pudottelemaan makkara- ja juustopaloja noin niinkuin ohimennen. Alla oleva kuva on Rövaren-saarelta, missä uiskentelin edellispäivänä.

15-vuotisbileet

Täytin viime lauantaina, 29.4.2017, viisitoista vuotta! Isäntäväki oli järjestänyt sen kunniaksi meikäläiselle yllätysbileet: ensin (noin klo 14 aikoihin) mentiin metrolla Berggaan, se sijaitsee Kalliossa Viidennellä linjalla, Karhupuiston kupeessa. No sinne sitten tuli muitakin kuin me, nimittäin hyvät hoitajani Minna ja Pertti (heillä oli tällä kertaa vastuullaan muutama hoidettava tyttö) sekä isäntäväen kummitytön Kaisan lauma. Kaikki toivat yllätyksekseni myös herkkupaketteja. Niitä oli montaa sorttia, ja sainpa näykkiä pussinkulmia sen verran auki, että lopulta alkoi mahassa kiertää. Kun vastaanotto oli ohi ja vieraat poistuneet, annoin ylen siihen pöydän kulmalle. Tällaisia tilanteita joskus aikaisemminkin kokenut isäntäväkeni toimi nopeasti ja pyyhki laatat serveteillä niin, että henkilökunta ei huomannut mitään. Onneksi, sillä Bergga oli nasta mesta. Siellä oli yksi toinenkin uros, jonka sain kyllä hiljaiseksi antamalla sille vähän omista herkuistani.

Berggasta talsimme Fleminginkatua pitkin takaisin metrikselle. Siinä vaiheessa tuuli alkoi jo yltyä ja taivaalta tippua lunta. Suuntana oli Helsingin rautatieasemalla sijaitseva Ooster, joka tunnetaan myös koiraystävällisyydestään. Kuulin, että bileisiini oli kutsuttu runsaamminkin väkeä, mutta vappu kun oli jo ovella, oli monella muita suunnitelmia (tärkeämpiä kuin minun bileeni siis). Oosteriin saapuivat siinä vaiheessa jo myrskyksi yltyneestä lumisateesta huolimatta ihmisveljeni Otso sekä emännän (ja välillä minunkin) työpaikalta Hanna (tunnetaan myös Filipin ja Zeken emäntänä). Herkkupussin sain häneltäkin. Minulle ei kuitenkaan tässä mestassa tarjoiltu muuta kuin vettä, sillä katsottiin, että Berggassa sattunut pieni välikohtaus viittasi siihen, että mahassani ei kaikki ollut kunnossa. 

Isäntäväki alkoi Oosterissa jo huolestua säästä, koska seuraavaksi etapiksi oli suunniteltu täällä kotikulmilla Espoossa sijaitsevaa Gallows Birdiä, mistä meidän oli tarkoitus kävellä sellainen melkein parin kilsan matka kotiin. Vaikka Gallows Bird on lempimestani, päätettiin jättää se lumimyrskyn vuoksi väliin ja mentiinkin Kampissa sijaitsevaan Teerenpeliin. Sitä ei ollut Tassut kartalla -listalla määritelty koiraystävälliseksi paikaksi, mutta minuun kyllä suhtauduttiin siellä hyvin. (Emäntä tosin esitteli minut avustajakoirana, mitä tietysti olenkin, vaikka en pidäkään siitä suurempaa meteliä.) Teerenpelissä oli mukavan rento tunnelma, ja tajusin yhtäkkiä, etten ollut päivän mittaan vetänyt vielä tirsan tirsaa! No mikäs siellä oli kölliessä. Lepäilin ensin oven suussa kynnysmatolla jonkin aikaa, mutta kun kapakan portsari astui iltavuoroonsa, siirryin päikkäreille hylättyyn narikkaan.

Kello taisi olla lähempänä 22:ta, kun suuntasimme lopulta bussilla kotia kohti. Vielä sain tehdä kierroksen kotikulmilla, loskaisessa Pattisten pellon puistossa. Sitten nukuinkin sikeästi myöhäiseen aamuun asti. Lauantain 29.4. oli mielekäs päivä! Sellaisia lisää, please.

Pääsiäinen oli noin viikko sitten ja meidän lauma vietti sen oikein mieluisassa paikassa: Kirkkonummella Långvikissä.

Långvik on kylpylähotelli luonnonkauniissa mestassa, meren rannalla ja sehän oli ihan luontaista miljöötä meikäläiselle. Koirat otettiin siellä oikein huomaavaisesti vastaan. Sain nimittäin heti respasta tuliaispussin, jossa oli namipatukka ja pallo. Pallo!!! Sellaistahan meikäläinen ei ole pahemmin nähnytkään. Edesmenneen isäni Kaapon kerrotaan nimittäin olleen niin hulluna palloihin, että minulle ei ole suotu iloa tutustua palloihin pintaa syvemmältä. Långvikissä sain sitten juosta tuolla kuvan kentällä pallon kanssa niin paljon kuin jaksoin ja kannoin pallon vielä kotiin asti suussani.

Isäntäväki illasti kanssani hotellin lobbyn pöydässä, sillä itse ravintolatilaan minua ei päästetty. Samoin toimittiin aamiaisen kanssa, ja täytyy tunnustaa, että tuo aamiainen on varmasti yksi herkullisimmista nauttimistani. Isäntä nimittäin toi hotellin pursuavan runsaasta aamiaispöydästä minulle kaikenlaisia herkkuja, joita sitten popsin pöydän alla.

Ai niin, tullessamme hotelliin näin myös pääsiäispupun. Sellaisen kesyn pullean elikon, joka ei jostain syystä herättänyt lainkaan metsästysviettiäni.

Hiihtolomalla

Tehtiinpä alkuviikosta pikainen pyrähdys Saariselälle Lappiin, ja tällä kertaa meikäläinenkin pääsi ladulle. Unohtumaton kokemus. Varsinkin siksi, että en ollut aikaisemmin kiskonut emäntää lumihangessa. Olivat hankkineet sellaisen hands free -kuljettimen, jotta minun perässäni pystyi sauvomaan helposti molemmilla käsillä.

Vähän surkuhupaisaa touhua aluksi, sillä eihän me oltu harjoiteltu sitä lainkaan etukäteen. Lähdettiin suoraan alamäkeen ja eihän se emäntä pysynyt pystyssä montakaan metriä meikäläisen lähdettyä laukkaamaan. Ja jos pysähdyin hetkeksi vilkaistakseni taakseni, missä isäntä viipyy, niin emäntäpä muksahti siinä samassa selälleen. No, oli meillä hauskojakin hetkiä. Parhaimmillaan pääsimme oikein hyvään rytmiin, ja emäntä nousi ylämäet kuin keiju minun ollessani vetoapuna. 

Sen kummemmin itseäni korostamatta kerron näin vain ohimennen, että sain runsaasti positiivista huomiota tunturikeskuksen ulkomaalaisilta vierailijoilta. Erityisesti japanilaiset suorastaan syöksyivät kimppuuni, missä tahansa he vain näkivät meikäläisen. Kaikki tuntuivat haluavan yhteiskuvaan kanssani, ja rapsutuksia, halauksia sekä suukottelua riitti lähes ärsyyntymiseni asti. Yritin kyllä säilyttää malttini parhaani mukaan, sillä ymmärsin jotenkin turistien hurmioituneen kiinnostuksen eksoottista olemustani kohtaan.

Lopuksi vielä mainittakoon, että Norwegian Air otti varsinkin paluumatkalla kiitettävällä tavalla huomioon kuulokoiran statukseni. Isäntäni avustajana minut päästettiin koneeseen yhdessä hänen kanssaan ennen muita. Koneen viimeiselle riville oli minulle varattu riittävästi tilaa ja lentoemännät kävivät aina välillä kyselemässä kuulumisiani. 

Koska tahansa lähtisin uudelleen samanlaiselle reissulle. Kunhan harjoitellaan yhteishiihtoa ensin täällä etelässä tasamaalla, niin tunturihiihtokin sujuu paremmin.