Sorvalammella uimavahtina. Polvivamman vuoksi en päässyt itse uimaan.
Tähän astinen elämäni on sujunut aika kivuttomasti (ellei nyt oteta huomioon sitä parin vuoden takaista häntäni jäämistä hissin väliin). Kolmisen viikkoa sitten huomasin kuitenkin vasemmassa koivessani jotain outoa. Luulen vähän, että tuo koipi on ollut jo pidempään jonkin verran heikompi kuin oikea, mutta nyt se alkoi aristaa sen verran, että onnahtelin muutaman kerran lenkin aikana. Seuraavana päivänä, tiistaina, oli samantapaista ajoittaista arkuutta ja onnahtelua sekä aamu- että iltalenkillä, mutta ne menivät kuitenkin ohi, kun levähdin hetkeksi. Keskiviikkona sitten pamahti. Jalkani kramppasi yhtäkkiä lenkin loppusuoralla kuin Usain Boltin koipi MM-kisojen 400 metrin viestin ankkuriosuudella (hänelläkin muuten vasen koipi, panin merkille). Ulvoin kivusta ja raahauduin kolmella jalalla kohti kotipihaa. Kuulin emännän tilaavan välittömästi ajan eläinlääkärille.
Eläinlääkärillä käynti ei ollutkaan yhtä mukavaa kuin aikaisemmin. Sain kyllä heti opiaattipiikin (toivottavasti Usainkin sai), mutta siitä huolimatta lääkärin kopelointi teki pahaa. Emännän tiukassa puristuksessa (isäntähän oli siellä Lapissa kalastamassa) minusta otettiin useampikin röntgenkuva. Pistin koipieni venyttämisessä hanttiin, minkä kykenin. Röntgenkuvista ja lääkärin tunnusteluista tehtiin se johtopäätös, että vasemman takajalan polven ristiside oli revähtänyt joko kokonaan tai osittain. No, aika riehakasta elämäähän olen tänä kesänä viettänyt ja tehnyt pitkiä lenkkejäkin, mutta mitään yksittäistä traumaa ei minulle kuitenkaan ollut sattunut. Lekuri kertoi, että jos ristiside on kokonaan poikki, ei minun ikäistäni koiraa välttämättä kannata enää leikata, vaikka leikkaus onkin ristisidevammoihin paras hoitokeino. Hän antoi kuitenkin toivoa sen suhteen, että ristiside olisi vain osittain katkennut, ja jos näin olisi, minulla olisi täydet mahdollisuudet toipua.
Hoidoksi määrättiin lepo eli minimilenkit sekä tulehduskipulääkkeet aamuin ja illoin. Ensimmäinen viikko oli aika tuskallinen, sillä kipuilua oli ainakin hetken ajan joka päivä. Niinä hetkinä kun jalka tuntui hyvältä, en kuitenkaan saanut lenkkeillä tarpeeksi, vaikka kovasti teki mieli. Toisella viikolla aloin voida paremmin (kun isäntäkin palasi Lapin reissulta). Kipuilu alkoi rajoittua vain aamulenkkeihin, ja silloinkin vain muutamiksi tuokioiksi. Hoito alkoi selvästi tehota. Viime viikko meni hyvin. Kun torstaina menin jälkitarkastukseen, ei vasemman jalan askelluksessa ollut enää mitään eroa oikeaan nähden. Lääkäri tutki polven ja kertoi, ettei siinä ollut enää havaittavaa turvotusta. Nyt mennään sitten päivä kerrallaan ja toivotaan, että jalkani kunto vain paranee. Tulehduskipulääkitys (Canicaral) jatkuu vielä kymmenen päivän ajan ja lenkkeilykin pitää ottaa hillitysti. Pikkuhiljaa saadaan kuitenkin lenkkejäkin pidentää eikä niiden tarvitse rajoittua enää lähipuistoon. Minulla ei kuitenkaan ole mitään valittamista lähipuiston suhteen. Jotta en olisi täysin tylsistynyt, aloin tutkiskella puiston runsaan pensaiston alusia. Sieltähän löytyi kokonainen uusi maailma! Olen hullaantunut sen hajuihin, ja loppujen lopuksi saan näillä lyhyillä kierroksilla kulutettua ihan yhtä paljon aikaa kuin pidemmillä lenkeillä.
Pusikkoryynäystä Pattisten pellolla.
