VR on jees

Lähdettiin eilen mamman kanssa yllätysreissulle Turkuun. Lähtö tuli minulle todellakin täytenä yllätyksenä: oltiin oltu pitkällä lenkillä rannassa, katseltu joutsenia ja sorsia aamuauringossa ja juuri kun olin vaipunut (hyvin syöneenä) lenkin jälkeiseen raukeaan uneen, huomaan mamman täysissä tamineissa eteisessä. Se kysyy kuin ohimennen, että lähtisinkö sen kanssa moikkaamaan Liisa-mummua Turkuun. Ampaisin kuin ohjus sohvan takaa eteiseen. Nuuhkaisin mamman reppua ja totesin, että sinne oli pakattu meikäläisenkin murkinaa.

En vielä bussipysäkilläkään meinannut tajuta, että olimme todella lähdössä reissuun! Hyppäsin penkille ja annoin mammalle suukkoja. Bussiin ryntäsin sellaisella innolla, että se sai bussikuskinkin ihmettelemään.

Saapuessamme Kampin Narinkkatorille totesin harmikseni, että ne samat pullonsirut, jotka olivat jo pitkäperjantaina päällystäneet toria, olivat siellä edelleen. Jouduimme kiertämään torin, mutta onneksi ehdimme ajoissa junaan. Matkustin ensi kertaa junassa ja eipä ollut valittamista. Junan viimeinen vaunu oli lemmikeille tarkoitettu ja istuimme siellä mamman kanssa ihan kaksin. Kun pääkaupunkiseudun asemat oli ohitettu, jatkoin kesken jääneitä torkkujani junan lattialla. Vauhti oli ihan sopiva.

Turussa pääsin möyrimään ja kihnuttelemaan Liisa-mummun mukavilla matoilla. Välillä sain herkutella metwurstin paloilla, mutta muita herkkuja ei mamma sallinut minulle annettavan. Pelkäsi kai, että ykä lentää paluumatkalla. Paluumatka sujui kuitenkin yhtä ylellisesti omassa rauhassa kuin tulomatkakin. Illan suussa saavuimme takaisin kotiin ja vauhdikkaan päivän jälkeen nukuin kuin tukki.

Luminen päivä

Jipijipijee! Tänään saatiin vihdoinkin kunnolla lunta. Käveltiin mamman ja Timon kanssa kotinurkilla ja koirapuistossa sain telmiä hetken vapaana lumessa. Tietäisittepä miltä narttujen pissat tuoksuvat tuoreella hangella! Koko lenkki oli huumaavan inspiroiva, sillä pissakeitaita tupsahti vastaan melkein metrin välein.

Välillä kävimme Café Mellstenin terassilla. Sinne eivät terassirempan jälkeen koirat enää pääse, joten sain tyytyä tuijottamaan aidan takaa, kun isäntäväki hörppi kuumia juomia.

Joulu on halien aikaa

En ihan tarkkaan tajua mitä joulu merkitsee. Tiedän kyllä milloin se alkaa: silloin, kun se valtava vihreä kasvi kannetaan sisään ja kaikki hyörivät ja pyörivät touhuten jotain tärkeää.

Jouluaattoaamuna lähdimme jo seitsemän aikoihin kohti mummolaa. Ulkona oli hiljaista ja pimeää ja suunnistimme Jorvin nurkilta Ingaksen pappilan läpi kohti Pihlajarinnettä. Saara-mummolta sain maistiaispaloja kinkusta ja joululahjaksi oman makaronilaatikon! Parasta mitä tiedän on Saara-mummon makaronilaatikko. Puolen päivän jälkeen, kun muut olivat käyneet hautausmaalla ja minä vahtinut taloa, pääsimme Juhani-enon kyydissä takaisin kotiin. Hyörinä ja pyörinä alkoi taas ja loppui vasta, kun Otso ja Satu tulivat meille joulunviettoon. Sitten mammakin rauhoittui ja minä yritin tehdä parhaani tullakseni nähdyksi muiden nauttiessa omista jouluherkuistaan. (Olihan minulla se makaronilaatikko, mutta sen hotkaisin hetkessä...)

Kun väki oli päässyt ruokapöydän äärestä, alettiin katsoa videota, mikä minusta oli käsittämätöntä, sillä kuusen alusta oli täynnä paketteja. Tiesin, että jotkut niistä olivat aivan varmasti minulle ja yritin vaivihkaa päästä availemaan niitä. Siitä seurasi kuitenkin vain jyrkkiä kieltoja kunnes viimein video loppui ja meille ryntäsi sisään kovaääninen tonttu. Sillä oli Audi-lippalaakki päässä ja se esitteli itsensä Audi-tontuksi. Vihdoinkin pääsin pakettien kimppuun ja nopeassa tahdissa avasin omani (herkkupaloja ja hauska-pusseja). Sen jälkeen avitin mielelläni muitakin pakettien aukaisussa. Meidän väki valvoi melkein aamuun asti pelaten seurapelejä, eikä minunkaan nukkumisestani tahtonut tulla mitään.

Joulupäivänä saimme vielä vieraaksemme Erkki-sedän ja sitten kun hän oli lähtenyt kotiin, löhöilimme sohvilla joulusuukkoja antaen. Olin oikealla halituulella enkä olisi malttanut lopettaa ollenkaan. Tapaninpäivänä pääsin suukotttelemaan Tuihtiakin, joka oli palannut Suomeen kahden viikon Espanjan reissulta.

Lumi tuli

Ensilumi tuli viime viikolla Espooseen. Se on mukavaa, sillä tykkään lumesta ja kylmyys ei haittaa mua yhtään. Haavakin on parantunut melkein huomaamattomaksi, vain tuo oikeassa kyljessäni olevan läntti jonka kohdalta karva on lyhyempi, paljastaa, että siinä se patti oli.

Lauantaiaamuna Haukilahden rannoilla oli jo vähän jäätä, joten päätettiin iltapäivällä lähteä mamman ja Tuihtin kanssa syöttämään sorsia. Haettiin K-Sorsakivestä sämpylöitä ja suunnattiin rantaan. Aurinko paistoi ja meri näytti upealta. Löydettiin muutamastakin lahden poukamasta nälkäisiä sorsia ja Tuihti heitti niille sämpylää oikein olan takaa.

Toipilaana

Se patti on nyt leikattu. Ja se osoittautui talirauhaseksi. Ei siis mitään vakavaa, emollani Solanalla on ollut samanlainen, ja melkein samainikäisenä.

Haava on mahtava, siinä on viitisentoista tikkiä (ks. kuva). Sain tänään laastarin pois, mutta tuota muovista pönttöä joudun pitämään päässä vielä kymmenen päivää. Kyllä siihen pikkuhiljaa tottuu, sohvan kulmalla siitä saa mukavan nojan. Liikkumista se vähän haittaa, koska törmäilen huonekaluihin ja ovenkulmiin tämän tästä. Mutta on tästä "sairiksesta" jotain iloakin: huomaan että minulle jaetaan herkkuja enemmän kuin yleensä.

Kuulumisia kuulakentän laidalta

Oltiin eilen heittämässä kuulaa Haukilahden boccia-kentällä. En tosin tarkkaan ymmärtänyt omaa rooliani, sillä muut heittelivät palloja ja minä jouduin seuraamaan touhua sivusta. Välillä sain napattua kuulan niiltä ja tumppasin sitä voimalla syvemmälle hiekkaan, mutta suurimman osan ajasta vartioin kenttää.

Fiilikset eivät muutenkaan olleet parhaat mahdolliset, sillä oltiin aamupäivällä oltu lääkärissä sen takia, että mulla on patti kyljessä. Se leikataan ensi torstaina. Todennäköisesti se on joku harmiton rasvapatti, mutta sen poisto vaatii kuitenkin nukutuksen. Ja mikä tylsintä: joudun sen jälkeen kulkemaan pari viikkoa tötteröpäässä jotta en vaan itse rupeaisi parantelemaan haavojani.

Velskolassa

Meillä on soutuvene Velskolan pitkäjärvellä mutta emme ole ehtineet sinne yli vuoteen. (Saattaa osaksi johtua siitä, että viimeksi kun kävimme siellä tein pienen seikkailun ja laitoin isäntäväkeni juoksemaan pitkin metsiä minua etsien puolentoista tunnin ajan.) Eilen sitten läksimme sinne ja muistin mestat jo kaukaa. Venekin oli melkein entisellään, mitä nyt vähän rähjääntynyt ja ampiaisten valloittama.

Suunnistimme soutaen omalle tutulle nuotiopaikallemme, korkean kallion laelle. Siellä on mun vanhat keppijemmat ja tutut kanervikot. Niiden keskelle on lokoisaa levähtää, kun on aikansa touhunnut ja tutkinut maastoa. Autoin Timoa nuotion rakentamisessa pilkkomalla isoja keppejä pienemmiksi. Puut olivat märkiä ja savuttivat kunnolla. Kun viimein saatiin hiillos aikaan, isäntäväki lämmitti siinä lammaspihvejä ja sain minäkin osani. Hyvä päivä, tultiin kotiin vasta illan pimetessä ja nukuttiin kuin tukit.