Sairaalakäyntejä

Nyt varmaan voidaan todeta, että verikorvani on täysin parantunut. Eläinlääkärin antama oiva hoito eli korvalehden tyhjennys ja kortisonipiikki paransivat pullistuneen korvan eikä se ole ainakaan tähän päivään mennessä uusinut. Nice!
Pilkkireissujen ja mummolakäyntien lisäksi elämääni on tullut ihan uusi ulottuvuus: olen alkanut tehdä käyntejä emännän Erkki-sedän luokse Koskelan vanhustenpalvelukeskukseen. Käymme siellä noin joka toinen viikonloppu, ja Erkillä on hauskaa, kun saa heitellä minulle nameja sairaalasängystä. Eihän se minustakaan tylsää ole, on aika jännää etsiskellä nappuloita sairaalasängyn alta.
Huomaan olevani aika suosittu siellä Koskelassa. Muiden potilaiden lisäksi myös hoitajat lähestyvät minua mielellään ja kyselevät kuulumisiani.

Verikorva

Voihan vinkulelu, mulla todettiin tänään verikorva. Isäntäväki huomasi sen jo viikonloppuna eikä meinannut ensin uskoa, sillä niiden edellisellä koiralla oli kuulemma juuri samassa iässä kuin meikäläinen on nyt, todettu verikorva. Oma eläinlääkärini vahvisti havainnon tänään.

Verikorvassahan korvalehteen kerääntyy verensekaista nestettä, ja syytä tähän ei nähtävästi ihan tarkkaan tiedä. Lääkäri höpisi ensin korvalehden verisuonien haperoitumisesta ja sitten myös immunologisista tekijöistä. Meikäläistä eivät syyt paljoa kiinnostaneet, halusin vain päästä nestepahkurasta eroon, joten hyppäsin kepeästi hoitopöydälle. Lääkäri punkteerasi korvalehden ja nestettä valui ulos 25 millilitraa (kuulin, kun tämä todettiin). Sitten ruiskutettiin ongelmakohtaan kortisonia ja nyt odotellaan uusiiko verikorva vai pääsenkö vaivasta eroon yhdellä hoidolla. Jokin lievä korvatulehduskin meikäläisellä on, ja sen hoitaminen aloitetaan huomenna korvatipoilla. Mielenkiinnolla odottelen, millaisia reaktioita niiden laittaminen saa minussa aikaan.

Näillä nyt mennään. Eiköhän tämä verikorva häivy näköpiiristä aika pian.

Se oli taas uusivuosi

Se oli taas uusivuosi "ilo"tulituksineen ja vietimme sen jo toistamiseen rauhallisemmissa maisemissa Pellingissä. Jee, mitkä tuoksut! Hiiriä ja myyriä vilisi hankien alla ja minä tikkana perässä. Oloni oli niin huoleton, että uudenvuodenpäivän aamuna päätin lähteä tutkimaan maisemia ihan omin päin. Tähän koitui tilaisuus, kun emäntä pikkulassa käydessään otti mut mukaan ja luuli, että jään vartioimaan häntä oven taakse. Enpä jäänytkään, vaan painelin kohti kylän keskustaa. Emäntä tietenkin luuli, että lähdin metsään päin, missä riistan hajuja on eniten. Katselin vähän kauempaa, kun väki paineli nimeäni huudellen ihan väärän suuntaan. En tosin kauaa, sillä touhu näytti niin säälittävältä. Tulin ihan pihapiiriin puun taakse jemmaan, mistä joku minut lopulta huomasi. Heh, heh.
Tänään kävin ensimmäistä kertaa Koskelan vanhustenhoitokeskuksessa osastolla asti, moikkaamassa siellä asustelevaa Erkki-setää. Erkki on mun vanha frendi ja olemme yhdessä juhlineet monia jouluja ja juhannuksia. Viime vuosinakin olemme viettäneet juhannuksia Koskelan pihalla, mutta nyt oli emäntä saanut tietoonsa, että koirat pääsevät myös osastolle. Oli nastaa päästä sairaalamiljööseen ja kurottauduinkin heti Erkin rapsuteltavaksi sairaalasängyn metallisen kaiteen läpi. Todennäköisesti pääsen sinne lähiaikoina uudelleen.

Huomioliivit

Jotakin uutta, vaikka ilmeisesti tosin aika vanhaa. Mulla on huomioliivit, ks. kuva. Ne ovat lojuneet jossakin eteisen korissa jo useamman vuoden, mutta mulle ei ole edes tarjottu niitä - sillä perusteella että isäntäväen edellinen koira ei suostunut pistämään ylleen mitään vaatekappaletta.

No, meikäläinen kävi reilu viikko sitten trimmauksessa eli vähän myöhemmin kuin yleensä. Trimmausta seuraavana päivänä tulikin sitten pakkasaamu ja meikäläinen tärisi kylmästä. Ei kai mikään ihme, kun turkki (mun ainoa kledju) oli juuri nyysitty pois.

Emäntä alkoi penkoa niitä eteisen koreja ja löysi sitten huomioliivit, joita päätettiin testata. Mageet, sanon mä. Meikäläinen tajusi heti, mikä on homman nimi. Patsastelin läpi pihan ja tsiigailin huomaavatko kaikki uuden tyylini. Tajusi isäntäväkikin, että vaatteet ne miehen tekee. Toivottavasti tajuavat jatkossakin.

Saamani käsityksen mukaan huomioliiveistä on myös hyötyä. Fiudet näkevät paremmin, kun meikäpoika dallaa pimeillä kujilla.

Viikko Vätsärissä taas

Viime sunnuntaina palattiin taas perinteiseltä Vätsärin reissulta. Viikon vaeltelin äijien kanssa erämaassa. Muut kalastelivat, mutta meikäläinen vainusi poroja ja uiskenteli kirkkaissa järvissä. Välillä syötiin hiillostettua siikaa tai loimutettua taimenta. Meikäläisen safkat tehtiin tosin suolattomina, kun muut jätkät veti fisut suolan kanssa.

Juoksentelin varmaan viitisenkymmentä kilsaa kaikkiaan. Askel oli kevyt, ja tällä kertaa emäntä olikin rasvannut tassut hyvin ennen lähtöämme. Totta puhuen, nuo emännän hössötykset ja hellyydenosoitukset ärsyttävät nyt enemmän kuin vähän: Erämaassa mä tunnen löytäneeni todellisen sieluni, Lapin jätkän sielun. Siihen kuuluu karu meininki eikä mikään nahkasohvilla istuskelu naisväen kainalossa. Vuoden päästä uusiksi taas!

Kymmenen vuotta kaikesta

Joo, kymmenen vuotta sitten mä tulin jäseneksi tähän laumaan. Isäntä ja emäntä olivat ensin käyneet katsomassa mua Ay Picaro -kennelissä Varkaudessa ja sitten myöhemmin juhannuksen aikoihin pentuvälittäjä Outi toi meikäläisen pääkaupunkiseudulle.

Ensimmäiset päivät laumassa vaativat pientä totuttautumista, sillä mä olen perusluonteeltani hyvin rauhallinen ja odotan rauhallista käytöstä myös muilta. Emäntä onneksi tajusi sen pian ja luopui yllättävistä ja välillä rajuistakin hellyydenosoituksistaan. Isäntähän on perusrauhallinen heppu myös, joten meillä synkkasi hyvin alusta lähtien.

Kymmenen vuotta on siitäkin, kun aloin käydä lauman kanssa Velskolan pitkäjärvellä. Tuo kuvan kivi on mun vakiopaikkani siellä. Välillä lekottelen tuossa kiven juurella, ja jos huomaan, että ollaan jäämässä pidemmäksikin aikaa, teen kanervikkoon pesäkolon.

Viime sunnuntaina kävimme ensimmäistä kertaa tänä kesänä järvellä. Pääsin emännän kanssa uimaan sillä aikaa, kun isäntä pesi venettä. Ihan yhtä innostunut uimari en ollut vielä kymmenen vuotta sitten: kun lauman väki oli heittänyt mut järveen siinä oletuksessa, että vesikoiran pitää päästä uimaan, olinkin ollut kauhusta kankeana. Meni siinä sitten muutama vuosi ennen kuin aloin uida vapaaehtoisesti (menin yleensä puun taakse piiloon, kun muut alkoivat uimatouhuihin). Nyt uiminen on kyllä mun lempiliikuntaani.

Kesärutiinit kohdallaan

Olemme viime viikkoina ottaneet taas käyttöön vanhat kunnon kesärutiinit. Niihin kuuluu olennaisena osana uinti- ja kävelylenkit läheisessä Iso Vasikkasaaressa. Sinne pääsee saaristoreittiveneellä ihan tuosta meidän kulmilta, ja yleensä tajuan (jos asiaa ei jostain syystä haluta kertoa minulle) että sinne ollaan lähdössä, kun emäntä tai isäntä pakkaa reppuunsa punaisen retkikuppini.

Tänä vuonna pääsin sinne ensimmäistä kertaa viime viikon perjantaina. Menimme sinne emännän kanssa kaksistaan illan suussa ja olin niin innoissani, että meinasin syöksyä ulos veneestä jo Nokkalassa.  Saaressa ei juuri ollut muita. Teimme lenkin saaren ympäri ja pääsin uimaan tuttuun paikkaan eteläiselle rannalle. Juhannusaattona tunnelma oli vähän toinen. Saari oli täpötäynnä ihmisiä ja grillaaminen tuntui kestävän. Tuossa kuvassa vahdinkin silmä kovana isäntää, joka on grillillä muutaman kymmenen metrin päässä.