Olen espanjanvesikoira, mutta yhtä hyvin voisin olla lapinkoira tai vaikka tunturisusi. Tämän hiffasin vietettyäni talvisia päiviä tuntureilla.
Lähdimme lauman kanssa viikko sitten Saariselälle ja mukana olivat myös hyvät frendini Tuihti ja Kiia. Koska matka oli minulle osittain työmatka, painelin lentokoneeseen kuulokoiraliivit päällä, tietenkin matkustamon puolelle. Saimme isännän kanssa ensimmäisen luokan kohtelun ja paikat ensimmäiseltä riviltä, missä saimme istua ihan omassa rauhassamme. Muu lauma istui koneen takaosassa.
Lentomatka ei ollut minulle ensimmäinen eikä käynti Lapissakaan - käynhän siellä melkein joka elokuu isännän ja sen kavereiden kanssa kalassa. Mutta nyt olin ensimmäistä kertaa Lapissa talvella! Se oli ihan speciaalia, sillä täällä etelässä ei viime kuukausina ole lunta juuri näkynyt. Lumi on minusta nasta elementti! Mitä kaikkea sen suojissa piileskeleekään... Sukeltelin kuono edellä lumipenkkoihin ja yritin pyydystää hangen alla möyriviä hiiiriä ja myyriä. Jänisten jäljet ja porojen papanat - menin melkein sekaisin siitä uudesta hajumaailmasta.
Ihmeellisellä tavalla tunturit myös laajensivat perspektiiviäni. Katsellessani Kaunispään revontulitornista laajalle avautuvaa selkosta tajusin jotenkin oman pienuuteni. Mykistyin täysin ja olisin voinut tuijottaa tuota upeaa näkyä vaikka kuinka kauan. Thanks vaan, emäntä ja Journalistiliiton lomatalo, joka ei ollut yhtään hassumpi kämppä.
