sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Hiljaiseloa



Reittivenelaiturilla (Kuva: Timo Huhtala)

Tänään sunnuntaina 25.11.2018 minun on pakko myöntää, että olen vanha. Ja aika väsynytkin. Kun viikko sitten kipitin vielä innolla kohti Haukilahden rantaa ja jaksoin lenkkeillä yli tunnin, ovat lenkkini nyt typistyneet Pattisten pellon puiston kiertämiseen. Kolottaa ja väsyttää. Eilen pääsin isännän kyydissä autolla reittivenelaiturille haistelemaan meren tuoksua. Se nimittäin on vesikoiralle tärkeää.

Ruokahalunikin on vähentynyt. Ennen söin kupillisen valikoitua koiranmuonaa aamiaiseksi ja päivälliseksi. Nyt ei oikein mikään koiranmuona maistu, ja emäntä kokkaakin minulle jauheliha- tai possunpallerorisottoa. Yksi kupillinen päivässä riittää, mutta se taitaa olla aika oikeassa suhteessa nykyiseen kulutukseeni.

Päiväni kuluvat pääasiassa sohvalla lepäillen. Sohvia on tässä kämpässä kolme, ja liikuntaa saan siitä, kun loikin sohvalta toiselle. Onneksi takareisissä on vielä jonkin verran voimaa. Myös parvekkeella tykkään piipahtaa ja katsella ohi kulkevien ja lentävien olioiden puuhia.

Lienee tämä lepäilyvaihe ihan paikallaan tässä vaiheessa, sillä pyydän muistuttamaan, että olen jo 16,5-vuotias ja tarvitsen runsaasti aikaa vaiherikkaan elämäni muisteluun. Voi niitä upeita vuosia, kun pääsin matkustelemaan eri puolille Eurooppaa. Kanariansaarillakin käväisin, moikkaamassa Tuihtia. Unohtumattomina ovat mielessäni ne samettiset iltahämärät Pariisin Bois de Bolognessa, joen varrella Kölnissä, Bloodyn luona Nantesissa. Bloodyn kanssa vietimme riehakkaan loman myös Vänössä, missä juoksimme hurjaa ravia pitkin kesäisiä niittyjä. Tuo Ranskan sussuni muuten lähtikin vehreämmille niityille juoksentelemaan vajaa kuukausi sitten.

Lappiin tekisi mieli, sillä porojen vainuamisesta saan villiä energiaa. Useammankin kerran kävin äijäporukassa jokakesäisellä kalastus- ja vaellusreissulla Vätsärissä, viimeisen kerran vielä 14-vuotiaana. Ja talvisia hiihtoreissuja Saariselkään tehtiin emännän ja isännän kanssa myös. Siellähän taisin olla oikea aasialaisten maskotti,  kun kaikki halusivat ottaa selfieitä minun kanssani. Se touhu alkoi välillä ihan ärsyttää, sillä olenhan perusluonteeltani omaa rauhaa suuresti arvostava.

Jälkikasvua en koskaan saanut, sillä yhdeltä systereistäni puuttui varvas. Pelättiin kai, että minäkin kantaisin jotain viallista geeniä. Korkeasti koulutettuna avustajakoirana ja muutenkin henkisiltä ominaisuuksiltani keskitason kirkkaasti päihittävänä yksilönä olisin mielestäni kuitenkin jälkikasvua ansainnut.