Itsenäisyyspäivän tanssit

Tänään oli ystäväni Tuihtin koululla itsenäisyyspäivätanssit, mutta minua ei jostain syystä huolittu mukaan. Niistä tansseista ja harjoituksista oli puhuttu jo pitkään, joten osasin odottaa niitä. Aamulla kuitenkin sain kuulla, että minä en pääse aikani kuluksi edes automatkalle. Epistä.

Onneksi emäntä kuvasi kuitenkin videon ja pääsin sentään tunnelmaan mukaan.

Ilmastonmuutosta?

Inkoon saaristoakin on sitten koluttu. Oltiin siellä viikko pari sitten vähän niinkuin isännän syntymäpäivän kunniaksi hänen veljensä perheen mökkivieraina.

Lauantaina paistoi aurinko ja pääsin emännän kanssa metsälle. Se tonki siellä mättäitä ja hoki mulle "suppilo, suppilo". Yritti kai saada meikäläisen innostumaan niistä niljakkaista pahanhajuisista kasveista, mutta mulla oli ihan muut jutut mielessä. Siellä metsässä kun oli siellä täällä peuran ja hirven läjiä, puhkesi tietysti myös alkuvoimainen jäljestämisviettini.

Pyrähtelin silloin tällöin omille poluilleni, mutta tietoisena emännän suuntavaistosta palasin vähän väliä tarkistamaan missä hän ja seuralaisensa menevät.

Sunnuntainvastaisena yönä puhkesi myräkkä. Vettä satoi melkein vaakasuoraan, vesi nousi uhkaavasti ja sen mökin laituri irtosi kantimiltaan. Merivartiolaitoksen veneet seilasivat lahdella edestakaisin (myöhemmin kuulin, että ne olivat pelastaneet mökkiläisiä, joiden veneet olivat myrskyssä karanneet), ja Juhan käytyä Inkoon satamassa selvisi, että vettä oli noussut rannassa olevien autojen sisäänkin.

Nytkö ne jäätiköt ovat alkaneet sulaa? Onko tämä sitä ilmastonmuutosta? Meikäläinen kyllä pärjää, kun on räpylät ja vettä eristävä turkki. Mutta miten nuo ihmispolot pärjäävät jos säät muuttuvat, ravinnon saanti rajoittuu (ne ovat niin nirsojakin) eikä aina riitä edes lämpöä kaikille?

Meikäläinen vietti tuolla Inkoossa - myrskystä huolimatta - päivät ulkosalla, mutta eivät isäntä ja emäntä siihen olisi pystyneet.

Lippukalliolla

Viime sunnuntaina oltiin sienestämässä Nuuksiossa, Lippukallion tuntumassa. Sen pitäisi olla Nuuksion korkeimpia paikkoja. Lauman muilla jäsenillä oli vähän vaikeuksia vaihtelevassa maastossa, mutta minähän pompin siellä kuin gaselli!
Kallion korkeimmalla kohdalla levähdimme ja katselimme ympärillemme. Muita tuntui huimaavan jyrkänteiden reunalla, vaan ei minua.
Lauma keräsi sieniä: herkkutatteja, kantarelleja ja karvalaukkuja, mutta minä en suostunut niitä syömään. En edes voissa paistettuina.

Uintikausi jatkuu

Ollaan viime viikkoina vietetty vielä monia iltapäiviä Velskolan pitkäjärvellä. Se on suuri nautinto, sillä parasta mitä tiedän on uiminen viileässä vedessä kuuman päivän jälkeen.

Tykkään myös makkaroista, joita isäntä siellä paistelee sillä välin kun me emännän kanssa ollaan uimassa. Tosin se emäntä on alkanut jo vähitellen luovuttaa ja minä olen saanut polskia yksin. Tällaisia syksyjä lisää! Sade ei ole meitä yllättänyt kuin kerran ja silloinkin olimme jo melkein rannassa, muutaman metrin päässä autosta.

Estholmen

Se oli heinäkuun loppupuolta jo, kun suuntasimme Estholmeniin, Espoon suvisaaristoon. Loppujen lopuksi ei oikein selvinnyt kumman syytä oli, isännän vai emännän, että lähtömme viivästyi. Joka tapauksessa suuntasimme veneellä Haukilahden rannasta kohti Suvisaaristoa rajussa rankkasateessa. Isäntä joutui vähän väliä pyyhkimään rillejään päästäkseen eteenpäin.
Aika pikaisen venematkan jälkeen saavuimme Estholmeniin ja löysimme pienen valkoisen mökin kalliolta, meren rannasta. Melkein vastapäätä Stora Herrötä. Ja toisella puolella oli Pentala.
Saarella oli vain muutama rakennus: päätalo, sauna, pari punaista mökkiä ja se valkoinen maja, missä me oleskelimme. Olivat kasanneet aivan rannan tuntumaan ison keppikasan, ja siinä oli mulle puuhapaikka niiksi muutamiksi päiviksi, jotka siellä vietimme. Mahtavaa!
Yhtenä päivänä teimme retken Pentalaan. Se on luonnonsuojelualue - saari, jonka keskellä on järvi, jonka keskellä on saari. Kävin uimassa siinä järvessä. Siellä oli myös isohko luonnonhiekkaranta, jonka laidalla oli valitettavasti koirakieltomerkki. Ihmisiä ei kuitenkaan näkynyt missään.
Isäntäväki tuntui olevan sen verran innoissaan näistä mestoista, että luulen, että me vielä mennään niille kulmille uudestaan.

Varsasaaressa

Heinäkuussa oltiin Kalvön lisäksi monessa muussakin paikassa: Hämeenkyrössä, Mäntässä, Estholmenilla ja tietysti Vasikkasaaressa.
Heinäkuun ensimmäistä päivää vietettiin melkein kepinheiton päässä Varsasaaressa. Se on Haukilahdesta, koirien uimarannan kupeesta vain lyhyen soutumatkan päässä. Olimme siellä Annen ja Alin vieraina, Anne souti mennessä ja Ali tullessa.
Rauhallinen mesta. Sain uida Westendin puoleisilla kallioilla aivan yksikseni. Grillipaikat olivat hyvät ja isäntäväki tiesi, miten grillataan. Grillipaikka muuten sijaitsee Espoon upeimman hiekkarannan kupeessa. Korkein lehtipuiden siimeksessä ei ollut yhtään hullumpaa odotella makkaroiden kypsymistä.
Ruuan jälkeen ryhtyi muu lauma heittämään kuulaa, mistä en pidä lainkaan, koska joudun silloin vain kykkimään paikoillani. Siedin homman kuitenkin, koska olin sopivasti uupunut uimisesta ja safkasta.

Lomalla Kalvössä

Heinäkuun tokan viikon lomailimme Kalvössä, Sipoon saaristossa. Sehän on oikeasti Otto-koiran valtakuntaa, mutta koska Oton isäntäväki oli hommissa kaupungissa joutui Ottokin olemaan stadissa ja meidän lauma valtasi mökin. Mukana laumassa oli myös Tuihtin kaveri Edgar, jota yritin ensin alistaa hierarkian pohjimmaiseksi, mutta Edgar osoittautui ihan reiluksi hepuksi (jakeli makupaloja), joten jätin sen sitten rauhaan.

Vietin paljon aikaa meren äärellä. Tuihti ja Edgar jaksoivat heitellä mulle keppiä ja kyllä mulla oli niiden touhuissa ihmettelemistä. Yhtenä päivänä ne tipahtivat molemmat vaatteet päällä laiturilta ja viikon aikana toinen pudotti mereen videokameransa, toinen taas kännykkänsä.

Mulla oli pieni seikkailukin. Lähdin omille teilleni heti ekana päivänä, kun sain vainun muutaman tiluksen päässä oleilevasta Roosa-koirasta. Se oli semmoinen pikkuinen beessi narttu ja olisin viihtynyt sen seurassa vaikka kuinka pitkään, mutta Tuihti ja Edgar lopulta äkkäsivät minut ja häätivät takaisin omille kulmille. Olin kyllä kuullut isännän ja emännän huutoja melkein tunnin ajan, mutta en ollut kuulevinanikaan niitä. Lomaromanssin takia kannattaa kyllä ottaa pieniä riskejä... Yritin seuraavina päivinä aina tilaisuuden tullen livahtaa moikkaamaan Roosaa, mutta lauman jäsenet huomasivat aina aikeeni. Harmi.

Se on kesä taas!

Kesäkuu on lopuillaan ja viime päivinä ollaan saatu nauttia lämmöstä. Minulle se tarkoittaa lähinnä sitä, että isäntäväki ei jaksa istua kuumassa kämpässä vaan suuntaa mieluummin saareen tai järvelle.

Juhannusta vietettiin vähän koleammassa kelissä, mutta minulla kävi kyllä veri kuumana, sillä vietimme juhannuspyhät Otto-koiran reviirillä Kalvössä. Tällä kertaa en käynyt kiinni siihen ja otin muutenkin rauhallisemmin kuin edellisellä kerralla. Huomasin, että silläkin keitti ja katsoin viisaammaksi kiertää vähän kauempaa ne nurkat, missä se majaili. Muutaman kerran törmäsimme väistämättä yhteen ja siitä syntyi kunnon rähinä.

Viime sunnuntaina olimme Isossa Vasikkasaaressa. Gula Villanin väki tuntee minut jo, kutsuvat minua pelikoiraksi Kimble-taitojeni ansiosta. Vielä mä joku päivä näytänkin niille, miten koira pelaa. Sunnuntaina saaressa oli väkeä niin paljon, että etsiydyimme yhteen suojaisaan rantaruohikkoon, minkä tuntumassa sain uida yllin kyllin. Sinilevää ei vielä näkynyt. On mageeta, kun on jo aika hyvä uimari.

Vuosijuhlaani vietettiin

Vuosijuhlaani, seitsemättä, juhlittiin tänä vuonna pitkän kaavan mukaan.
Varsinaisena syntymäpäivänä, viime keskiviikkoiltana isäntäväki oli järjestänyt pähkinätarjoilua ja muuta pientä purtavaa, mitä nautittiin lätkämatsin aikana. Sitten torstaina, vappuaattona oli vähän isommat juhlat. Tulin lenkiltä tavanomaiseen tapaan ja yllätykseni oli melkoinen, kun keittiön pöytä olikin pullollaan lahjoja. Myös Tuihti oli saapunut meille ja saatiin yhdessä heti aikaan jonkinlaista karnevaalitunnelmaa. Lahjojen kimppuun en kuitenkaan päässyt ennen kuin olin nauttinut isännän tekemän makkaratäytekakun. Sitä koristi kermavaahtoon pystytettyinä seitsemän nakkia.

Lahjat olivat mieluisia ja mieluisintahan minulle on käärepaperien avaaminen (varsinkin jos sisältä löytyy jotain syötävää). Suurin paketti sisälsi - aika vaativan - koirien älypelin. Harjoiteltuani sitä yhden aamupäivän ajan, opin jo aika nopeasti ratkaisemaan sen. Tosin siinä on useampiakin vaikeusasteita, joten minulla on vielä puuhasteltavaa sen suhteen.

Kevätkuosissa ollaan!

Viime lauantaina - vihdoin ja viimein - isäntäväki tajusi viedä minut talviturkin parturointiin. Ajankohta ei olisi voinut olla myöhäisempi, sillä jo lauantaiaamupäivänä lämpöä oli + 17 astetta. Ampaisin kuin nuoli parkkipaikalta kohti trimmaajani Sarin kämppää, ja sitä ei ollut vaikea löytää, sillä Sarin kahden narttukoiran tuoksut helpottavat reittiä huomattavasti.

Kun pääsin ovesta sisään, säntäsin suoraan olohuoneen nurkkaan, missä minut yleensäkin trimmataan ja annoin ymmärtää, että tehkää se ja pian!

Sarilla olikin uusi kone, ja parturointi sujui nopeammin kuin koskaan. Kun homma oli ohi, säntäsin ulko-ovelle yhtä nopeasti kuin olin tullutkin. Ne kaksi narttua, jotka huohottivat toisessa huoneessa minun käsittelyni ajan, unohdin tyystin. Niin upealta tuntui kepeämpi kuosi, että oli pakko päästä nauttimaan siitä ulkoilmaan.

Messilässä

Pääsin viime viikon lopulla pitkästä aikaa kunnon autoreissulle. Minähän rakastan autossa istumista ja kun menomatkalla pääsin vielä apumiehen paikalle, niin eipä ollut valittamista. Lahdentietä ajettaessa tarkkailin herpaantumatta liikennettä ja pidin huolen siitä että isäntä tietää mitä tekee. Muu lauma istui takapenkillä.

Matkan päätepisteeksi osoittautui Messilän laskettelukeskus. En ollut aikaisemmin ollut rinteessä, joten alkuun oli vähän ihmettelemistä sieltä täältä singahtelevissa laskettelijoissa. Pian hiffasin jutun jujun: odottelimme siis joko isännän tai emännän kanssa koska omaa väkeä singahtaa näköpiiriin. Tuossa videolla näette suunnilleen asemani, tarkkailen siinä kuinka Tuihti taiteilee alas Laason rinnettä.

Kyseessä ei kuitenkaan ollut pelkkä laskettelureissu: pääsin välillä pilkille isännän kanssa tuonne taustalla näkyvälle Vesijärvelle. Opin reissussa myös uuden homman: kun isäntä sanoi "tuo sohjolelu" kipaisin hakemaan edelliselle mestalle jääneen kauhan.

Tammikuisia tunnelmia

Viime aikoina on blogikirjoittelu jäänyt vähemmälle, kun ollaan enemmän oltu aktiviteettipuolella. Viikonloppuisin on tehty sellaisia kahdeksan kilsan lenkkejä ja tykkään tehdä sellaista intervallitouhua, jossa vuoroin ravaan mahallani lumipenkkojen päällä, vuoroin taas kävelen asiallisesti tien reunaa. Tällaisessa touhussa tassunpohjat tietysti rasittuvat ja niitä onkin alettu rasvata lampaanvillarasvalla.

Joskus joulun jälkeen, kun lunta ei ollut juuri lainkaan, käytiin piknikillä Karhusaaressa. Isäntäväki oli saanut joulukattauksista tarpeekseen, joten pakkasimme jäljellä olevat kalkkunat reppuun ja nautittiin ne Karhusaaren rannassa. Siellä oli myös hyvin todennäköisesti hiiren koloja ja käytinkin osan ajasta hiirenmetsästykseen. Siitä video tässä!