Uusi tuttavuus

Meikäläisellä ei ole juhannusheilaa (ainakaan vielä toistaiseksi), mutta eräänlaisia virityksiä on kyllä ollut.

Viime sunnuntaina nimittäin tutustuin aika mahtavaan daamiin, Peppiin. Se on tuollainen mäyris (ks. kuva) ja jo 11 v, mitä ei kylläkään sen menosta huomaa.

Käväistiin samassa jengissä Iso Vasikkasaaressa ja Peppi näytti pelkäämättömän luontonsa heti Haukilahden satamassa, kun se yritti hypätä laiturin kaiteelle (meitsi oli ihan että vow...). Saarella se joi lätäköistä, juoksi suinpäin rantaan ja nuuhki lampaita törkeän uteliaasti. Meikäläisellä kun on vähän harkitsevampi ote asioihin, niin tuollaiset stadilaisgimman irtiotot saivat tuntemaan pientä hämmennystä.

Kun muu jengi ruokaili, pääsin Gula Villanin terassilla tekemään lähempää tuttavuutta Peppiin. Ihana daami, meikäläinen oli ihan myyty. Kaiken huipuksi se tuli saariretken jälkeen käymään vielä meidän kämpillä. Hyvä tyyli sillä oli sielläkin: se teki täydellisen inventaarion pehmolelukokoelmassani, heitteli tavarat huiskin haiskin ja irrotteli pehmolelusoittimista mahtavia soundeja. Jään odottamaan jälleennäkemistä.

Kesärutiinit kohdallaan

Olemme viime viikkoina ottaneet taas käyttöön vanhat kunnon kesärutiinit. Niihin kuuluu olennaisena osana uinti- ja kävelylenkit läheisessä Iso Vasikkasaaressa. Sinne pääsee saaristoreittiveneellä ihan tuosta meidän kulmilta, ja yleensä tajuan (jos asiaa ei jostain syystä haluta kertoa minulle) että sinne ollaan lähdössä, kun emäntä tai isäntä pakkaa reppuunsa punaisen retkikuppini.

Tänä vuonna pääsin sinne ensimmäistä kertaa viime viikon perjantaina. Menimme sinne emännän kanssa kaksistaan illan suussa ja olin niin innoissani, että meinasin syöksyä ulos veneestä jo Nokkalassa.  Saaressa ei juuri ollut muita. Teimme lenkin saaren ympäri ja pääsin uimaan tuttuun paikkaan eteläiselle rannalle. Juhannusaattona tunnelma oli vähän toinen. Saari oli täpötäynnä ihmisiä ja grillaaminen tuntui kestävän. Tuossa kuvassa vahdinkin silmä kovana isäntää, joka on grillillä muutaman kymmenen metrin päässä.

Uintia ja kepinhakua

Nyt sataa ja tätä kirjoittaessani vilkuilen samalla parvekkeelta ulos ihmetellen taukoamatonta ropinaa. Aamupäivällä sää oli kuitenkin upea. Kävimme kesän ensimmäisellä keikalla Isossa Vasikkasaaressa, mistä olin aivan innoissani! Mukanamme oli myös pikkuväkeä, Ola ja Fiia Hyvinkäältä. Isäntä opetti heille ongintaa, mutta minä keskityin emännän kanssa keppien keräilyyn ja niiden noutamiseen merestä (ja tietysti myös keppien järsimiseen, kuten kuvasta näkyy). Tein aika pitkiä uintirupeamia, emäntä heitti kepin kerta kerralta pidemmälle ja hyvin pysyin messissä. Jos olisin vähän nuorempi, harkitsisin vakavasti meripelastushommia, mutta kun on jo yhdeksän vuotta mittarissa, taidan tyytyä pelkkään harrastusuintiin.

Se on kesä taas!

Kesäkuu on lopuillaan ja viime päivinä ollaan saatu nauttia lämmöstä. Minulle se tarkoittaa lähinnä sitä, että isäntäväki ei jaksa istua kuumassa kämpässä vaan suuntaa mieluummin saareen tai järvelle.

Juhannusta vietettiin vähän koleammassa kelissä, mutta minulla kävi kyllä veri kuumana, sillä vietimme juhannuspyhät Otto-koiran reviirillä Kalvössä. Tällä kertaa en käynyt kiinni siihen ja otin muutenkin rauhallisemmin kuin edellisellä kerralla. Huomasin, että silläkin keitti ja katsoin viisaammaksi kiertää vähän kauempaa ne nurkat, missä se majaili. Muutaman kerran törmäsimme väistämättä yhteen ja siitä syntyi kunnon rähinä.

Viime sunnuntaina olimme Isossa Vasikkasaaressa. Gula Villanin väki tuntee minut jo, kutsuvat minua pelikoiraksi Kimble-taitojeni ansiosta. Vielä mä joku päivä näytänkin niille, miten koira pelaa. Sunnuntaina saaressa oli väkeä niin paljon, että etsiydyimme yhteen suojaisaan rantaruohikkoon, minkä tuntumassa sain uida yllin kyllin. Sinilevää ei vielä näkynyt. On mageeta, kun on jo aika hyvä uimari.

Syksy saapui saaristoon

Sinilevä on tainnut kadota Espoon rannoilta, mutta niin taitaa olla kohta kadonnut kaikki muukin. Viime sunnuntaina tehtiin tältä kesältä viimeinen retki Isoon Vasikkasaareen. Saaressa oli hiljaista. Sain telmiä kaikessa rauhassa vapaana siellä sun täällä. Lauma löysi puolukoita ja sen ansiosta viihdyimme metikössä tavallista pidempään. Ne olivat niin innoissaan marjoista, että unohtivat hihnani jonkun mättään reunalle. Pyysivät sitten meikäläistä etsimään sitä, mutta eipä ollut oikein intressiä...

Viimein se kuitenkin löytyi, vaikka olin jo ehtinyt luulla vapautuvani kahleista toistaiseksi.

Kesä on parasta!

Mä rakastan kesää! Lämpimään nurtsiin on niin mojovaa hieroa selkää ja vesillekin pääsen harva se päivä. Tänään oltiin taas Iso Vasikkasaaressa. Kun kuulenkin sen nimen, valpastun ja tivaan isäntäväkeä vahvistamaan, että sinne ollaan menossa. Satamaan mentäessä maltan kävellä rauhallisesti paviljongin kulmalle asti, mutta sen jälkeen ravaan maata kynsien rantaan.

Saareen pääsee tänä kesänä vähän isommalla botskilla kuin aikaisemmin. Laivan nimi on Ilves, ja siinä on katollakin istumapaikat. Tänään oli sen verran tuulista, että istuttiin mennen tullen sisätiloissa. Saaressa isäntäväki ja Tuihti heittelivät mulle keppejä mereen, mistä noudin ne uimalla. Olin niin tohkeissani, että en malttanut uidessa väistää isoja kiviä vaan kapusin niiden yli maha kiven pintaa nuolien. Välillä luulin yhtä rakkoleväesiintymää kepiksi ja kuljetin sitä jo hyvän matkaa kohti rantaa kunnes huomasin mokani.

Gula Villanin pihassa oli yksi iso lammas. En viitsinyt sitä sen kummemmin moikkailla. Ehkä ensi kerralla sitten.

Vasikkasaaressa

Sunnuntaina 10.6. pääsin taas Vasikkasaareen! Saaristovene oli aloittanut liikennöinnin edellisenä perjantaina ja sunnuntaina sitten ehdittiin saareen. Timo grillasi kertakäyttögrillissä vartaita, mamma piti esitelmää ja minä kirmailin nurmikolla synttärilahjaksi saamani retkikupin kanssa.

Osaan kuvitella miltä on tuntunut niistä vasikoista, jotka on aikoinaan tuotu tänne kesän viettoon. Mahtavaa saada rapsutella selkää tuoretta ruohoa vasten!

Kun olimme aikamme pitäneet piknikiä nurmella, siirryimme ravintola Gula Villanin pihapiiriin. Lampaita ei vielä näkynyt siellä, ne tulevat varmaan myöhemmin kesällä. Saarella ei siinä vaiheessa juuri näkynyt muita ja nautimme kesäillan rauhasta. Pian tosin kuulimme tarjoilijalta, että viimeinen vene Haukilahteen on jo lähtenyt. Mamma oli katsonut aikataulua ilman rillejä ja paikat ja ajat olivat menneet sekaisin.

Ei meillä kuitenkaan mitään hätää ollut. Tarjoilija kertoi, että pääsemme ravintolan omistajan veneellä mantereelle. Istuskelimme vielä jonkun aikaa Gula Villanin terassilla ja pääsimme sitten yhdessä henkilökunnan kanssa pienellä peltisellä purkilla Matinkylän rantaan. Omistaja kertoi, että sillä samalla veneellä kuljetetaan lampaatkin saareen, muutaman viikon kuluttua.