sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Emoa moikkaamassa



 
    Kuvassa vasemmalla meikäläinen, 12,5 v, 
    oikealla Solana, 17,5 v.

Siitä on reilut kymmenen vuotta, kun viimeksi näin biologisen äitini eli emoni Solanan. Itse asiassa luulin, ettei henki hänessä enää pihise, mutta väärässä olin. Kun isäntä ja emäntä saivat kuulla, että Solana, 17,5 v, on vielä voimissaan, innostui meidän lauma lähtemään tervehdyskäynnille hänen luokseen.

Viime viikonloppuna sitten suuntasimme lumimyrskyn riehuessa kohti Leppävirtaa ja siellä kasvattajani Sirpan (Ay Picaro-kennelin omistaja) upeaa hirsimökkiä. Kun lähes viiden tunnin ajomatkan jälkeen pääsimme perille, ei tuntunut yhtään hullummalta päästä harppomaan puuterinkevyeeseen lumeen, keskelle puhdasta luontoa. 

Mökillä oli ihan villi tunnelma, sillä Sirpan omien veskarinarttujen lisäksi siellä oli vierailulla myös urospentu Jaska. Solana tuli sitten isäntänsä ja emäntänsä kanssa tervehtimään meitä myöhemmin. En tiedä oikein miten kuvailisin tuota kohtaamista. Solana näytti niin pieneltä ja hauraalta meikäläisen rinnalla, mutta pippurisuutta ei häneltä kyllä puuttunut. Itse asiassa en päässyt häntä juuri metriä lähemmäs, sillä muori aloitti armottoman räksytyksen, jos tulin liki. Enpä muuta voinut kuin tuntea suurta kunnioitusta häntä kohtaan.


   Meikäläinen luikkii karkuun emonsa räksytystä.

Seuraavana päivänä, käytämme ensin metsälenkillä Sirpan, narttujen ja Jaskan (se oli loppujen lopuksi ihan siedettävä pikkuheppu) menimme vielä moikkaamaan Solana-muoria. Hänen vastaanottonsa ei ollut yhtään sen lämpimämpi kuin edellisenäkään päivänä. Jotenkin onnistuin livahtamaan ohi kaikkien katseiden keittiöön, missä sijaitsi muorini ruokakuppi. Hotkaisin sen sisältämän herkullisen naksu-nakki-sekoituksen vähän niinkuin hetken mielijohteesta ja kipaisin emoni räksytyksen saattelemana takaisin ulos.

Paluumatkalla olin kaikesta kokemastani niin uupunut, että koisailin auton takapenkillä koko loppumatkan kotiin.